Huomentapäivää! Tai iltaa - riippuen ihan siitä koska kukakin tämän postauksen päättää lukea. No anyway.
Itse istuskelin juuri aamukahvilla Rympylän kanssa pihalla, harrastettiin tietenkin naapureiden ynnä muiden ihmisten stalkkausta... se on Rymyn lempipuuhaa, tietenkin.
Heti kättelyssä voisin kertoa, että nyt parina päivänä aamuheräämiset ja vinkumiset ovat olleet ihan minimaalista luokkaa: olen ruokkinut Rymyn vasta lähempänä kymmentä illalla, joskin silti poitsu herättää ekan kerran seiskan aikaan vinkumalla. Olen avannut takaoven, tyyliin, ulos saat mennä, mutta ihan turha kuvitella, että safkaa saisit! Eihän se ulos yleensä mene, katselee vaan mua ihmeissään, joten siinä vaiheessa meikäläinen (tai isäntä) suuntaa takaisin sänkyyn ja Rympylä jää hämmästelemään asiaa: Siis mitä? Eikö täällä aamupalatarjoilu tapahdukaan enää heti kun teikäläisistä jompikumpi saa persiinsä ylös?!
Tajusin nimittäin erään asian. Mähän pyrin siihen, etten palkkaa Rymyn vinkumista - ainoa asia, jonka vinkumalla saa nykyään periksi, on oven avaus, eikä sitäkään enää, jos on juuri tullut sisään. Ollaan kuitenkin H:n kanssa huomaamattamme toimineet aamuisin aina saman kaavan mukaan: Rymy on ruokittu seiskan ja ysin välillä, aina oikeastaan heti kun sängystä on jompikumpi noussut. Niin kauan kuin on vinkunut, ei olla oltu moksiskaan, mutta kun vinkuminen on hetkeksi loppunut niin kas vain, toinen meistä pomppaa ylös ja ruoka on ilmestynyt kuppiin. Ja yleensä juurikin siinä seiskan jälkeen... Iltaisin Rymy on aina aloittanut ruuan vinkumisen kuuden jälkeen ja vinkuu helposti sen kaksikin tuntia putkeen joten heti kun vinkuminen on hetkeksi lakannut, olen tietenkin rynnännyt otuksen ruokkimaan.
No, nyt loppui! Iltaruokaa ei pojalle tipu ennen ysiä, mieluiten vasta lähempänä kymmentä, vaikka kuinka vinkuisi, eikä aamulla tarjoilu vastaavasti pelaa ennen ysiä, ellen itse ole menossa aamuvuoroon. Ja silloinkin voisin yrittää muistaa ruokkia Rymyn vasta lenkin jälkeen, kun tulee tottumuksesta usein ruokittua ennen. Eli koiraa ei enää ruokita ensimmäisenä, jospa se toisi asiaan kaivatun muutoksen.
Toiseksi, mitä enemmän ollaan tässä iltaisin lenkkeilty Elsan ja emäntänsä kera, sitä enemmän havahdun huomaamaan miten tärkeitä koirakaverit Rymylle ovat. Siis, kyllähän mä sen tiedän, en mä sitä tarkoita. Mutta välillä koen suuria omantunnontuskia, kun kuvittelen, etten tee siltikään tarpeeksi vaikka yritän ja yritän - koira ei silti vaan väsy koskaan toivotulla tavalla. No, nyt olen taas tajunnut sen, ettei vika oikeastaan ole minussa. Tai on: mä en ole koira. Vaikka mä kuinka lenkkeilisin ja juoksuttaisin ja aktivoisin, mä en yksinkertaisesti pysty tarjoamaan sitä, mitä toinen koira antaa.
Joten nyt, tälleen keväällä, on taas hyvä aika aktivoitua mitä koirakavereihin tulee. Parin ihmisen kanssa piti treffata jo talvella, mutta tuo kylmyys... ei ihan hirveästi houkuttanut ja toisaalta, sehän se vasta huono syy onkin! Argh! Eli nyt täytyy taas kysellä noilta koirallisilta ihmisiltä ja sopia lenkkitreffejä ja leikkitreffejä. Ei muuta ku tuumasta toimeen ja kas, torstaina onkin alustavasti yhdet treffit jo sovittuina, jos vaan ei työkuviot muutu! Peukku pystyssä, että onnistuu tällä kertaa - näitä treffejä kun ehdittiin talvella jo monesti suunnitella!
Toki olen paljon edelleen pohtinut Rympälle kaveria, mutta olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että niin kauan kuin H matkaa viikottain Kuopion ja kodin välillä, meille ei toista koiraa tule; mä en tällä hetkellä ole henkisesti valmis siihen urakkaan, en yksin.
Ja sitten! Aitahaukkuminenkin ollaan saatu vähenemään hyvin pienellä ja yksinkertaisella asialla: eristettiin sivupiha, kas näin --
Rymy ei pääse enää sivupihalle ellemme erikseen sinne päästä, mikä tarkoittaa sitä, että lyötiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: koira ei näe esim. Jennyä ihan yhtä helposti ja jos vaikka saataisiin tohon Rympylän ralliradalle nurmikko kasvamaan, on meinaan aikamoista mutavelliä tuo herran juoksureitti... pari kertaa on koira juossut melkein aitaa päin lelun kanssa, kun ei olekaan muistanut muutosta, mut aika nopeasti on hahmottanut jutun juonen. Toki pihalla haukutaan edelleen välillä, mutta ne sellaiset pitkät ulvonnat ja nopeatempoiset räkyttämiset ovat nyt ainakin hetkeksi jääneet joten tästä on hyvä jatkaa harjoittelua!
Mainitsin edellisessä postauksessa, että Rymy lähtee H:n kanssa lääkäriin perjantaina... nyt alan tietenkin taas epäilemään koko juttua, mutta päätin, että sinnehän menevät, jos ei muutoin niin ihan meikäläisen mielenrauhan vuoksi. Tietyssä valossa Rymyn toinen silmä nimittäin näyttää paljon sakeammalta kuin toinen. Sisällä sitä ei huomaa, ja muutenkin Rymyn silmät ovat sen väriset, että pupilli on aika hankala erottaa, mutta eräänkin kerran lenkillä ihanassa kevätvalossa, huomasin taas, että toisen silmän pupilli näkyi hyvin, toisen ei ollenkaan. Kääntyilin ja vääntyilin ja vaihdoin koiraa puolelta toiselle, mutta koko ajan se oli se sama silmä, jonka pupillia en erottanut ollenkaan. Voihan se olla, että olen ihan vainoharhainen... nyt kun olen yrittänyt sitä silmää tiirailla, niin tuntuu, ettei se näytä mitenkään erilaiseta ja kuvittelin koko asian, mutta - olen ennenkin, jo siis ihan Rymyn pentuaikoina kiinnittänyt samaan asiaan huomiota ja samaten Serpan emäntä kerran kysyi, olenko huomannut toisen silmän sameutta. Joten oli se mielikuvitusta tai ei, Rympylä lähtee lekuriin perjantaina silmätarkistukseen!
Kyllä noi otuksen silmät ainakin eilen pelittivät loistavasti, kun Rympylä bongaili ja jahtasi ja haukkui kolmea oravaa, jotka kipittivät meidän puussa ja linjoja pitkin. Saattoi mua ja H:ta vähän huvittaa...
Nyt myö ruvetaan valmistautumaan lenkille, siihuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti