serppa, the suuri seikkailija

Anteeksi kielenkäyttöni, mutta voi helvetti! Kyllä taas muistui mieleen tänään lenkillä pari tärkeää juttua, huhhuh!

Ensinnäkin se, miten tärkeää se kuuluisa ympäristön tarkkailu juttelun lomassa on ja miten tärkeää olisi pystyä reagoimaan ennen koiraa, vaikka oikeasti, aika hemmetin mahdotontahan se joskus on, kun vertaa näitä meille ja koirille suotuja aisteja... jos vaan pystyisimme lukemaan noiden ajatukset, ennen kuin ne edes itse tietävät mitä ajattelevat. Niin ja se, miten tärkeää on, että koiralla on nimilaatta pannassaan, mieluiten kera omistajansa puhelinnumeron ynnä muiden tietojen, ihan vaan kaiken varalta!

Oltiin nimittäin pururadalla kera Seran ja emäntänsä. Yhdessä hetkessä koirat kulkevat-loikkivat meidän edellä ja sitten ykskaks Sera vilahtaa metikköön. Ööö?!?! Sitten näenkin jo jotain valkoista ja - ei helvetti, pupu! 

Ja siis Rymyn viehevietti ei ole MITÄÄN verrattuna Seraan, se tuli ainakin todistetuksi: Rymy jäi meidän luokse ihmettelemään, että mitähän täällä oikein tapahtuu kun Serppa mennä kiitää ja emäntänsä huutaa kuin syötävä --- mutta Seraahaan ei minkäänlaiset huudot ja kiellot enää siinä vaiheessa estäneet, kun kohde oli havaittu. Sinne läks tuo tehotyttö, ei hitto.

No, eihän siinä, ei kauheasti jäänyt aikaa asiaa miettiä - yritin katsoa mihin päin neiti lähti, pyysin Serpan emännän jäämään lähettyville ja lähdin itse Rymyn kanssa metsään Serpan perään. Ei koiraa ihan hirveän kauaa tarvinnut etsiä, mut kyllä siinä ajassa (oisko ollu 15 minuuttia, en oikeasti tiedä?) ehti ihan riittävästi säikähtää. Kelasin vaan mielessäni miten mun täytyy nyt pysyä rauhallisena sekä Seran, että emäntänsä takia, ja katsoa näkyykö jälkiä ja mistä itse tulen, etten itse eksy tällä suuntavaistolla - ja mihin Rymppä menee. Koska siis, jos tilanne olisi ollut toisinpäin, mä olisin ollut aivan hysteerinen ja koska epäilin kaverini siihen suuntaan olevan menossa, totesin parhaaksi itse pysyä rauhallisena. En tiedä mitä itse olisin tehnyt, jos olisin vaikkapa ollut yksin ja Rymy olisi lähtenyt --- mitenkähän hyvin siinä vaiheessa pysyy se "järjen ääni" päässä? Olisinko osannut hetken odottaa paikoillani, soittaa apua ja pistää vaikkapa apujoukot etsimään? Serakaan kun ei mikään kauhean karvainen otus ole, joten paleltumisvaara on aina yksi riski näillä keleillä.

Itku meinasi pukata vasta siinä vaiheessa, kun sain silmiini tuon hullun aropupuna pomppivan korvaotuksen, joka juoksi suoraan meidän ohi emäntänsä ääntä kohti. Metsä teki tosiaan vaihtarit, eli otti tuon meidän elefanttitikkimikälietakin, joka Serpalla oli lainassa ja palautti koiran, enkä voisi olla onnellisempi. Uskollinen ihminen en ole, mutta sanonta luojan kiitos kävi kyllä mielessä, moneen kertaan. Ja on se LUOJAN lykky, että se takki tosiaan irtosi, eikä koira jäänyt takista kiinni minnekään! Tätäkään ei moni tule ajatelleeksi - se on juuri se syy, miksi en hirveästi tykkää liikkua ihan metsässä, jos Rympällä on vaatteita. Joo, olihan se ihana takki ja Serpallekin just niin sopiva, mutta ei lähdetty etsimään, ettei käy sama uusiksi - takkeja kun saa aina uusia. 

Tämän seikkailun jälkeen jatkettiin lenkkiä normaalisti, koirat irti, ja tultiin lenkin päätteeksi meille. Sera jäi hetkeksi hoitoon emäntänsä mennessä asioilleen tuohon kylille ja aika väsynyttä koiraneitiä oltiin, Sera nukkui jopa! Jaksan tätä hehkuttaa joka kerta, mutta kun se pitää paikkansa joka kerta: aina edistytään, tavalla tai toisella. Alkuvinkumisten jälkeen ei vinguttu, eikä läähätetty yms. Joka kerta rauhoittuu nopeampaa ja nopeampaa ja uskaltaa enemmän ja enemmän, näin se vaan menee. Ja siis joka kerta mä saan märempiä ja märempiä pusuja, mitä luksusta.

... Onko muuten miten reilua, että kun päästin nää kaks hassua takapihalle, niin ellei Rymy kiusaa ja härki, se huutaa aidan vieressä ohikulkevalle koiralle, kun taas Serppa ihan nätisti katselee, että jaa, koira, ja sen jälkeen suuntaa kulkunsa sisään ja etuovelle, et jos vaikka pääsis sanomaan moi. 

No mut anyway! Kaiken tämän jälkeen tulin muuten siihen tulokseen, että mä niin opetan Rymylle komennon "etsi Sera". Se osaa kotonakin jo etsiä juustoa, tai mitä tahansa herkkua nenänsä avulla käskystä, joten enköhän mä nyt peeekele sen saa opetettua etsimään yhtää saatanan hullua, mutta ihanaa aropupukoiraakin, eiks jea?

 Rymy tuumi, et vois vähän nukkua.

 Mut sit Sera tuumi, et eikun mitäs jos mentäis yhdessä ulos ja sinnehän myö mentiin kaik kolme.

Sit mä tuumasin, että noin reippaat ja kiltit koirat kyl ehdottomasti ansaitsevat vähän namia.

Sit Serppa tuumas, et jos ottais hetken lepiä <3

pieni maailma

Kattokaas mitä mä huomasin, huomaatteks työ muut saman?

---

Sagafria Kapil on siis Rymyn isä ja Pipsqueak Piparminttu Pipsa Cocon (Sopisco Elohopea) äiti.

Kyllä maailma on pieni - enpä tätäkään tiennyt Cocon ollessa meillä hoidossa, kun en ollut ikinä tullut katsoneeksi sen tarkempaa. Hoitokoirahan oli, ja on edelleen, suorastaan sukua meidän lapselle O.o Pikkuserkkuja tai jotain sinnepäin, haha. Korjatkaa jos olen väärässä :P

Lähteenä toimi http://thewhippetarchives.net.  

PS. Eilen pääsin rapsuttelemaan Stellaa ja sainpa äsken kuulla, että Stellakin on sukua meidän lapselle - sekä Cocolle. Maailma senkun pienenee!

jos koiran rukous kuultaisiin, taivaasta sataisi luita mehujäitä

Mä henkilökohtaisesti niin odotan sitä aikaa, kun tuo miesotus saa tulevan alansa hommia ja voi ostella mulle kaikkea kivaa, mwuahaha - toivelistalta löytyy ainakin sellainen hieno kamera, ihan vaan jotta voin säästää teidät näiltä aivan kamalilta kännykkäräpsyiltä. Tässä myö nyt kuitenkin ollaan H:n ja Rympän kanssa siellä pururadalla lenkillä.
 

Huomatkaa, ihmiset, miten hullu ja päätön ja kertakaikkisen villi tuo mun vinttikoirani on, juoksee metiköissä täysin tasapainottamana ja kaikki kyljet auki, kun meno on just sellasta ihan sairasta ja huhhuh. Ööö, joo, näinhän mulle silloin vinttareita kuvailtiin, tolleen karikoidusti... mutta simppeli faktahan on se, että kun me tuolla lenkkeillään niin se on muuten Seraseepia, joka tuolla metikössä hyppii aropupuna (se on niin ihana niiden korviensa kanssa, en kestä), kun taas Rymy kulkee siinä pururadalla, mun vieressäni. Okei, nyt valehtelin. Ei se kävele mun vieressäni. Se kävelee joko mun edelläni tai Seran emännän vieressä, intensiivisesti sitä silmiin tuijottaen, ahem, koska sillä on todistetusti taskussaan miljoona kertaa paremmat namit kuin mulla, jotain peeeekeleen ankan filettä tai vastaavaa, ja tää mun otushan on ihan in lööv. Tie miehen sydämeen vie vatsan kautta, ja silleen. Ei tartte muuten lenkkikaverini kutsua koiraa kahteen kertaan luokseen, Rymy tulee itse asiassa vaikkei kutsuittaiskaan... pelkkä ystäväni vähän-sinne-Rymyn-suuntaan-päin-katse riittää ja poitsu meinaa, että nyt mä ehkä voin saada jotain jos meen! Ai niin, ja Rymy tottelee nykyään myös nimeä Sera... on se fiksu.

Hei, sitäpä muuten piti sanomani, että Murun ja Hipun blogissa mainittiin Murun ns vetäytyneen "talviunille" ja musta tuntuu ihan samalta mitä Rymyyn tulee, oikeesti. Me ollaan kyllä aika paljon lenkkeilty tuolla pururadalla vapaana, treffattu Seraa ja muutenkin juostu kentällä ja hypitty siellä agi-estettä, että voihan se olla, että kyse on ihan puhtaasti siitä, että meitin otuksen energiavarastot on vaan päivien aikana käytetty tehokkaasti, mutta... se nukkui koko sen mun yövuoron, eli 11 tuntia; ei ollut tehnyt mitään, ei edes petiään retuuttanut. Mä tulin kotiin, menin nukkumaan sen sijaan että olisin lähtenyt lenkille, koska olin niin väsynyt ja heräsin jo ennen puolta päivää. Rymy sen sijaan heräsi vähän ennen yhtä, jonka jälkeen poitsu hetken jaksoi olla hereillä, meni takaisin nukkumaan ja nukkui melkein iltaan... siis täh? Käytiin pieni lenkki illalla ja kuudelta, aamulla, herätin sitten otuksen aamupalalle. Sen jälkeen lähdettiinkin jo hyvän mittaiselle lenkille Serpan kera, ja taas kulutettiin hyvin energiaa. En muista oliko niin, että viime talvenakin ihmettelin Rympän äkillistä rauhoittumista syksyn tullen ja joku viisaampi, taisiko olla työkaverini, mulle totesi, että sehän on ihan luonnollista - koira kyllä tietää kylmän tulon tarkoittavan sitä, että nyt annetaan kehon levätä!

Tää kaikki tarkoittaa tietenkin sitä, että sisätiloissa Rymy ei vingu samalla tavalla multa huomiota, eikä ole niin rauhaton - yksi Rympän braavureista on edelleen takaoven edessä seisominen + hillitön vinkushow. Kun menet avaamaan oven, poitsu lähtee pois tai jää tuijottamaan sua silleen lälläslää, halusin vaan, että tuut mun luokse, mikä on äärimmäisen hermoja kiristävää, varsinkin tälleen kylmällä. Nyt oon aika kauan saanut itteäni harjoittaa siihen, ettei sitä persettä tosiaan tarvitse joka kerta nostaa; jos se koira juuri on käynyt pihalla pissalla, ei siltä rakko ihan heti räjähdä. Toi mun yövuoroni todisti myös sen, että mun koirani pystyy nähtävästi pidättämään 12 tuntia putkeen. Öiset ovilaulelut olen muuten melkein saanut taltutettua, useasti Rymy palaa takaisin petiin kun niin kerran käsken, tai viimeistään siinä vaiheessa kun sinne "tönin" ja pistän makkarin oven kiinni. Jaa, ei sitä sapuskaa vissiin vielä irtoa, jatkanpa sitten uniani! ... Nyt kun vielä päästäisiin eroon tuosta aidan luona haukkumisesta (ulvoo, jos joku menee koiran kanssa ohi, ei hävetä, ei...), ei kenelläkään olisi mitään superhyviä vinkkejä? Mä olen nyt mennyt melkein aina Rymyn kanssa tonne pihalle, että olen sitten voinut kieltää ja/tai kantaa pois kesken haukkumisen, mutta ei näytä tuottavan tulosta. 

Käytiin muuten äsken saunassa, koko perhe yhdessä, tietenkin! Rymystä se oli tosi kivaa, mut kivempaa oli se, kun sai mamman mehujään loput. Miesotus vaan totesi, että ei hemmetti, tästä pitäis saada kyllä kuva. En mä käsitä, kyllä nyt kai muidenkin koirat saa saunoa ylälauteilla pitkin pituuttaan ja syyä mehujäätä, ettei iske lämpöhalvaus -- ja koska se on niin hyvää ja varsinkin koska se tykkää amppareista (niistä puikoista, siis), hmph.

-------

Kohta täytyy lähteä nukkumaan, ollaan nimittäin huomenna menossa Jyväskylään, ois nääs kansainvälinen koiranäyttely Paviljongissa. Mehän ollaan menossa sinne H:n kanssa ihan vaan turisteina kruisailemaan, lähinnä koska mä en ole ikinä-koskaan-milloinkaan käynyt minkäänlaisessa koiranäyttelyssä. Rympylä taasen lähtee heti aamusta Seran luokse leikkimään - en tiedä hehkutinko tuota perhettä tarpeeksi pari postausta sitten, mutta taas on tosiaan kiitollisuus huipussaan. En mä muuten lähtisi minnekään tolleen sunnuntaina ja heti aamusta, mutta nyt on mahtava mahdollisuus päästä suoranaisesti stalkkaamaan Maisaa ja Stellaa ja siis mun mielestä tällainen superhieno mahdollisuus on vaan käytettävä, that's that :D (Se, että miten hyvin stalkkaus onnistuu onkin sitten kokonaan toinen tarina, mä olen niin uskomattoman ei-hyvä löytämään ja/tai tunnistamaan ylipäätään ketään, ettäettä.)

henkinen valmistautuminen

Möö. Joo, täällä harrastetaan tällä hetkellä henkistä valmistautumista - on meinaan sellainen juttu, että mulla on tänään yövuoro ja Rymppä joutuu viettämään tuon ajan ekaa kertaa ikinä ihan yksin. Käytiin Sera-neitosen ja emäntänsä kanssa normaalia pidempi lenkki ja tulivat meillekin vielä vähän riekkumaan, tosin Rymppää kiinnosti enemmän luun syöminen aka kiusaaminen kuin perinteinen leikkiminen. Meinaan toki vielä tuossa vähän myöhemmin lähteä toiselle lenkille ja jos vaikka jotain älykästä aivojumppaakin tolle otukselle keksisi; ehkä namien piilotusta yms.... viimeksi kun olin yövuorossa, H oli kotona, mutta Rymppä oli silti joko tylsyyttään tai ikäväänsä jyrsinyt meikäläisen hienoa (mustapinkkiä) hiusharjaa. Se taisi olla yksi niistä vikoista jutuista, joihin kotona koskin, joten oletettavasti siitä syystä - ja koska jätin selkeästi liian matalalle, oma moka. Eikun siis H:n moka, kun ei tajunnut nostaa sitä ylös! No mut anyway.

Oon ton mun lihapullani kanssa nyt aamulenkeillä käynyt useasti siellä kentällä heittelemässä palloa, jo ihan senkin takia, että sais mahdollisimman paljon juoksennella vapaana, jospa saatais ne lihakset taas näkyviin tuolta massan alta, ahem - oma piha on vissiin alkanut tympiä Rympylää, koska siellä kentällä jaksaa hetken rällätä tennispallon perässä ennen kuin lähtee nuuskuttelemaan maita ja mantuja, mutta kotona on ihan turha yrittää mitään palloleikkiä saada aikaan... kiinnostus on niinkus nolla. Päikkärit on nykyään Rymyn mielestä IN, eli kyllähän tuo vaan on pentuajoista rauhoittunut ihan jumalattoman paljon. Nyt alkaa vihdoinkin tajuamaan miksi whippetien luonnekuvauksessa sanotaan niiden olevan "sisällä melko huomaamattomia".

En ole kertaakaan tajunnut ottaa kuvia kun ollaan käyty tuolla kentällä, eikä ole miesotuskaan, joten saatte nyt tyytyä vanhoihin ja tylsiin otoksiin... Enkä nyt ees muista olenko nämä kaikki kuvat jo ehtinyt edellisessä blogissa teille näyttää, mut kertaus on opintojen äiti, ja silleen.

Rymyn Päikkäreillä

 

Rymy Siivousapulaisena

 

Rymy Sylikoirana

 Ja nyt kun kehuin huomaamattomaksi, alkoi hirveä vinkuminen ja ulina... odotan hetken hiljaista rakoa ja syöksyn sitten puuhastelemaan jotain extra-väsyttävää, ei sillä, että mitenkään pelkäisin meidän sohvan puolesta, tai mitään O.o

korvaeläimen vierailu

Meilläpäs kävi tänään korvaeläin! Kyllä vaan!

Edellisen postauksen tähti, tuo ihana neiti Seraseepia aka korvaeläin, oli meillä nimittäin hoidossa sen, ööö, viitisen tuntia? No kuitenkin, Serppa on ollut meillä hoidossa ennenkin, mutta pahemmin ei muualla sitten olekaan ollut ja tottakai se vähän näkyy - ja muutenkin, neiti on kyllä niin emäntänsä perään, että olisi voinut äänishowsta päätellen kuvitella maailmanlopun koittaneen siinä vaiheessa, kun toinen poistui paikalta ja kehtasi jättää pienen koiraparan meidän armoille! Mutta no, sitä showta ei kauaa kestänyt... Huomaa hyvin, että joka hoitokerralla edistytään pikkaisen: tällä kertaa alkuvinkuminen loppui nopeampaa, eikä otukset oikeastaan kauheasti jaksaneet lenkin jälkeen edes nujuta. Rymppä laittoi itsensä heti maate, Serppa kierteli ja kaarteli ja nuuskutteli, välillä piippaili ja palasi sitten takaisin sohvalle meikäläisen viekkuun tyyliin raaaapsuuuuuta mua! Se on muuten aikamoinen, jos nimittäin lopetat rapsuttamisen, neiti puskee kättä ihan takuuvarmasti siihen asti, kunnes tajuat jatkaa... tai kunnes se toteaa ettei homma nyt toimi ja lähtee taas tutkimusretkelle. 

Välillä käytiin pihalla pissalla ja nuuskuttelemassa (ja useimmiten Rymy jäi sisälle nukkumaan, mun koirani on ihan oikeasti patalaiska O.o) ja tosi hienosti toimi homma. Uskalsin jopa ottaa luut ja lelut esille, eikä niistäkään tapeltu. Mitä nyt Rymy aina kävi varastamassa Seran nahkaluun, jonka minä sitten kiikutin takaisin neidille... samoin Rymppä on hyvin tykästynyt Seran pesään. Mun piti lopulta ihan häätää se pois siitä, että sai neiti tulla turvapaikkaansa, kun eihän ne sinne molemmat mahtuneet. 

H ehti tulla kotiin ennen kuin Sera lähti ja voi sitä haukkumisen, ärinän ja murinan määrää. Onhan nuo nähneet ennenkin ja viimeksi Serppa jopa uskalsi tosi lähelle nuuskuttelemaan, mutta vissiin toi H:n yllättävä sisääntulo pisti neidin ihan sekaisin - sama juttuhan oli silloin myös Cocolla, ilmoitti oikein napakasti joka kerta, kun tuli vieraita sisään ja varsinkin jos sattuivat ilman ovikellon soittoa tulemaan! Käskin miesotusta heittelemään koiralle nameja ilman mitään löpinöitä ja höpötyksiä tai koiraan katsomista. Jossain vaiheessa H istui sohvalla, mutta käskin sitten lattialle, että pystyi Serppa paremmin ohimennessään nuuskuttelemaan (kiersi ja kaarsi meidän ympäri varmaan 30 kertaa). Toimi hyvin; hetken päästä uskalsi neiti jo hakea namia ihan kädestä asti. Eikä korvaotusta kyllä kauaa tarvinnutkaan herkuin lahjoa, lopulta Serppa nääs makasi omassa pedissään ja vaati H:lta rapsutuksia. Heti kun H lopetti, alkoi hyvin intensiivinen silmiin tuijotus ja elehdintä :D Kun emäntänsä sitten saapui, neiti juuri makoili sohvalla mun kanssa, pää tyynyllä, silmät puoliksi ummessa ja koivet kohti kattoa (maharapsutukset <3). Kyllähän neiti aina välillä kävi ovella vähän huutamassa ja ihmettelemässä, varsinkin jos kuului pihalta ääniä, mutta totesi kerta toisensa jälkeen sen olevan hyödytöntä ja palasi takaisin meidän luokse. Lintujen bongailu sekä ikkunasta että ovea vasten seisten - ne oli molemmat aika IN. Rymy sen sijaan vietti nuokin hetken kuinkas muuten kuin nukkuen... huoh.

Juuri ennen kuin Sera lähti kotiin, heräsi Rymppäkin sitten vähän riehumaan ja olisi lähtenyt noiden mukaankin mieluusti O.o. NII-I. Yritäpä taas selittää koiralle, että ois peeeekele kannattanut leikkiä Serpan kanssa silloin päivällä, ihan oli oma vikansa, kun vaan olla möllötti suurimman osan ajasta, möh. No joo, myönnetään, kyllä me jossain vaiheessa otettiin otuksien kanssa ihan lakisääteiset päikkäritkin meikäläisen aloitteesta. Se, joka väittää, ettei whippetiä voi käyttää tyynynä, on muuten väärässä!! Rymppä makasi tosiaan Serpan pesässä, minä pää Rympän pyllyllä ja Serppa sitten milloin missäkin, välillä viekussa ja välillä sohvan selkänojalla ja ja ja... jotain hyötyä siitäkin, että meidän whippet on lihapulla, eiku (oikeasti, se on laihtunut! Nyt on paino 14,7kg hujakoilla ollut jo pidempään, kyllä tää tästä!).

Lopulta mä kyllä hain itselleni kuitenkin tyynyn, kun alkoi poskea kuumottaa ja jatkettiin päikkäreitä; Rymy jaloissa, Sera pesässään, ja minä taju kankaalla, en edes viestiin herännyt... TEKI HYVÄÄ! Nyt Rymppä nukkuu H:n kanssa sohvalla, menin ja tartutin nähtävästi sen oman pöpöni puoliskoon (toki eilen poijaat olivat fiksuina vetäneet päälleen pelkät lakanatoogat baariin lähtiessään, että VOIHAN SE OLLA, että pöpö lähti mukaan ihan muista syistä ja ihan muualta, ahem... järki hoi, älä jätä??). Mutta juups, erittäin mukava vapaapäivä takana, todellakin. Lisää näitä tällaisia päiviä, kiiiiitos! :) Loppuun vielä ne parit kämäiset kuvatodisteet, kas näin--

♡ seran ja emäntänsä ylistyslaulu/faniposti ♡

Mun on nyt ihan pakko omistaa seuraava postaus neiti Seraseepialle ja emännälleen. Silläkin uhalla, että kyseiselle emännälle nousee pissa päähän... siinä vaiheessa pitää ehkä harkita tän tekstin poistamista O.o No ei, kylläpähän se on sen pissansa ansainnut, kuulkaas.

Homman nimi on nimittäin se, että ennen kuin me Rympän kanssa tutustuttiin tähän parivaljakkoon + perheeseensä, meillä ei ollut ketään. Siis, ensinnäkään ei ollut mitään paikkaa, jonne Rympän olisi voinut viedä hoitoon tarpeen vaatiessa, eikä Rymyllä ollut sellaista koirakaveria, jonka kanssa leikkiminen ja oleminen sujuu niin... no, hyvin. Eikä mulla ollut täällä kyläpahasessa kuin ehkä yksi tai kaksi ihmistä, joiden kanssa koirista (tai ylipäätään mistään muustakaan) puhua naamatusten. Lisäksi olen tosi huono muutenkin pyytämään apua, mitä esim. Rymyn lenkitysten suhteen tulee, koska meikäläisen koirahan se on ja näin ollen mun vastuullani, enkä oikeasti halua ketään vaivata. Itse kylläkin muistan pentuna lenkkeilyttäneeni naapurin koiraa ja rakastaneeni sekä koiraa, että noita lenkkejä, mutta jotenkin nykyajan penskoista ei tunnu tähän hommaan olevan... 

Nyt kun H on viikot poissa, Serpan ja emäntänsä läsnäolon tärkeyden huomaa ihan erilailla. Jos meikäläisellä on pitkä päivä töissä, voin aina kysäistä etukäteen, josko Rymppä voisi lähteä heille leikkimään ja riehumaan. Se mikä tässä on varsin ihanaa on, että jos toiselle ei käy, niin se on ihan OK - mä en koe syyllisyyttä siitä, että kyselen, koska mä tiedän, että jos toiselle ei käy, tai toinen ei yksinkertaisesti nyt jaksa, niin sen saa sanoa ihan suoraan ja ymmärrän täysin. Aina ei voi jaksaa, eikä tarvitse. Ja mä tiedän, että jos vaan kotona olen, niin Serppa saa koska tahansa tulla meille - ja toivon, että hekin tietävät sen! Mullahan ei siis ole autoa käytössäni, enkä edelleenkään aja, ja koska Serppa emäntänsä kera ei asu ihan tässä kylillä, niiden pitäisi varmaan kohta alkaa laskuttamaan multa bensakuluja; lukemattomia kertoja on Rymppä sekä haettu, että palautettu kotiin, eikä nuo ole mitään vastapalveluksi pyytäneet.

Olin yhtenä päivänä kipeä ja oltiin sovittu lenkkitreffit - sen sijaan, että olisin lähtenyt lenkille, lähdin lekuriin ja kaverini haki Rympän sovitulle lenkille. Tänään huomasin lenkin jälkeen, että puhelin oli soinut - no, Rymy lähti sitten meidän 1,5h lenkin jälkeen uusintareissulle Serpan kanssa. Koira palautettiin kotiin juuri kun tein töihinlähtöä ja kun kotiin palasin, mua odotti täällä sohvan selkänojalla nukkuva koira ja täysin ehjä kämppä. Vähän oli petiään yrittänyt retuuttaa, mutta oli vissiin väsy iskenyt.

Ja, kuten olen ennenkin sanonut, musta on kaikenlisäksi ihan järkyttävän ihanaa, että joku uskaltaa joskus olla asioista mun kaa eri mieltä ja/tai kertoa oman kantansa, tai omat huomionsa. Koska, edelleenkin, oman koiransa suhteen voi olla niin sokea, vähän niinkuin vanhemmat lapsiensa suhteen...  ja kun maailmaan mahtuu muutenkin niin paljon erilaisia ajatuksia ja mä tykkään ihan hirveästi puhua ja pohtia ja keskustella. Mä kuitenkin pitkään halusin psykologiksi ja joskus mietin sitä edelleen, joten.

Tämä koko hehkutus lähti liikkeelle siitä, että musta ihan oikeasti välillä tuntuu, että maailmassa on enemmän niitä itsekkäitä ja ilkeitä ihmisiä, kuin näitä toisenlaisia. Ja koska mä todellakin olen kiitollinen kyseiselle neiti kesäheinälle (vai mitensenytmeni) niin mikä jotten sitä täällä voi sanoa :) Itse asiassa, samaan aiheeseen liittyen; parikin eri henkilöä tarjoutui Hugon sairastuessa kuskaamaan meitä tarvittaessa eläinlääkäriin - myös tuolloin tuli sellainen tunne, että oho, katoava luonnonvara! 

Niin ja no, oikeasti. Ei se emäntä, vaan se koira! Mä en vaan voi sanoin kuvailla miten hyvälle tuulelle tulen joka kerta kun tuon pienen ADHD-koiran näen, se on kyllä sellainen uskomaton energiapakkaus. Neitihän on siis perunkarvatonkoira karvalla, mikä oli mulle aivan uusi konsepti. Enkä siis ole ikinä kohdannut samanlaista ilopilleriä, kuvissakin neiti näyttää aina siltä, että elämä on parasta huumetta, whiiiiiii! :D Jos Serppa ois ihminen, se ois just se hullu tyyppi, joka menis vuoristorataan 20 kertaa putkeen ja vielä senkin jälkeen hihkuis innoisaan uusintaa.

Mulla ei paljoa Rympästä ja Serpasta ole yhteisiä kuvia, koska ei niiden valonnopeasta nujuamisesta---

---saa meikäläisen kameralla minkäänlaisia onnistuneita kuvia, mutta onneksi Sanna sentään sai napsittua ihania kuvia Serpasta viime kyläilyllään! Senpä takia näissä kuvissa näkyy myös Rymyn veli, Jymy sekä Tigi.

Ja siis no, kattokaa nyt tuota supersöpöä nassua! En kestä. Voiko ystävällisemmän ja lempeämmän näköistä naamaa ollakaan? Tekee vaan mieli pusia ja halia, öö.