sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

rymyn leikkitreffit kera elsan ja onnikan



Niin, eli siis: Rymy kävi torstaina leikkimässä Elsan kanssa, kun itse olin töissä. Kuvien perusteella Rympylä kuitenkin keskittyi enemmänkin löhöilyyn ja namien kerjäämiseen - turha erehtyä kuvittelemaan, että nuo kauniit "minä seison tässä näin nättinä" -kuvat olisivat mitään muuta kuin armotonta manipulaatiota ja suoranaista kerjäämistä! Miten tuosta otuksesta on tullutkin noin hemmetin ahne?! No, en valita, vapaana lenkkeillessä ERITTÄIN hyvä asia...

No mutta juups, Rymyllä siis synkkasi tosi hyvin myös perheen pojanvekkulin kanssa, mistä itse olin äärettömän iloinen! On niin ihanaa kuulla lapsen suusta, että Rymy on kiva koira, kun itse olen aina sydän syrjälläni Rymyn ollessa lasten lähettyvillä... H:n suvun lapsista kun enemmistö jänskättää/pelkää Rymyä, joten oli todella mukava kuulla, että Rymy osasi käyttäytyä lapsen seurassa nätisti. Tosin, koska poika itsekin on koko elämänsä kasvanut elukoiden seassa, osaa hän myös erilailla olla ja reagoida, kuin taas koiriin tottumaton penneli. Ja onhan Rymykin varmasti jo vähän paremmin tottunut lapsiin, kun niitä meilläkin aina välillä pyörii kylässä sekä samaten Serpan luona, ja ikä tuonut mukanaan sitä rauhallisuutta ja malttia - ei tarvitse enää juosta perässä ja haistella vaippaa tai koko ajan olla suukottamassa nenänpäätä, mikä kaikessa söpöydessään on ihan jumalattoman rasittavaa.

Ja niin! Perheeseen kuuluu myös aristokatti - eli siis omanarvonsa tunteva vanhemman puoleinen kissaotus, Mosse. Rymy oli tosiaan ollut tapansa mukaan päikkäreillä sohvalla, koska eikai sitä vieraillakaan muuta viitsi kuin nukkua, kun kissa oli päättänyt hypätä sinne joukon jatkoksi. No, molemmat tietenkin säikähtivät tilannetta ja siinä sitten Rymy otti vähän osumaa kylkeensä, mutta kuten edellisessä postauksessa mainitsin, ei tullut kuin pieni jälki, joten selvittiin vähällä! Enpä oikein usko, että tuo tulehtuisi tai mitään, kun ei tunnu enää mitenkään herran elämää häiritsevän. Torstaina saatiin kyllä suihkutella haava ja puhdistaa betadinella, kun otettiin taas se tämähän tehdään ja just nyt! -asenne. Ensinhän Rymy nääs meinasi, että draamattisella ulinalla varmaan pääsee pälkähästä... EI PÄÄSSYT.

Tänään ollaan aikeissa pyörähtää vielä kylässä Elsan luona, jos vaan suinkin illasta ehditään-keritään. Tekee ehkä ihan hyvää mennä uudestaan katsomaan sitä hurjan pelottavaa kissaa - tuo kissa-aksidentti kun oli tapahtunut vierailun loppuvaiheessa, joten jäi vähän kysymysmerkiksi mitä mieltä Rympylä tapahtuman jälkeen oli Mossesta.

Torstaina myö muuten aamulla treffattin Jade! Hyvin meni leikkitreffit samojedin kanssa, Rymystä meinasi vaan alkuun olla vähän ihmeellistä, kun leikkikaverilla olikin kokoa enemmän kuin pienellä whippet-poloisella. Kaveria meinasi kiinnostaa enemmän paikkojen nuuskuttelu, ainakin todettuaan ensin, ettei samojedista ole ottamaan vinttikoiraa kiinni - naurattaa hieman, kun Jymyn ja Tigin seurassa sitä aina havahtuu huomaamaan miten saakelin hidas mun ex-lihapullakoirani on, mutta sitten taas kaikkia muita koiranomistajia aina ihmetyttää miten nopea se on. Kolikon kaksi puolta ja sitä rataa?

Ja ette muuten usko! Mä bongasin täältä kyläpahasesta whippetin! Meinasin mennä pysäyttämään, mutta olin töissä, enkä kehdannut aidan yli kiekua, joten sen sijaan kiekaisin vaan työkaverilleni, että "KATSO, TUOLLA ON WHIPPET. TOI ON WHIPPET. SIIS WHIPPET. IHAN VARMANA ON WHIPPET. AAAA WHIPPET!" .... Mutta ai hitsi kun olikin nätti WHIPPET :D

EPIKRIISI: vasemman silmän samentuma


Eli sellainen lappu tuli kotiin Rympylän ja iskän mukana perjantaina. Ihan hyvä siis, että lekurissa käytiin vaikkei miksikään akuutiksi jutuksi osoittautunutkaan, mutta osataanpahan seurailla, jos nyt jotain sitten ilmenisikin. Rymy ei selkeästi tahtonut lähteä lekuriin noin "pienen" asian takia, kuvitteli tietenkin, että minä kuvittelen koko asian ja tämän takia otti vähän osumaa kissalta torstaina (siitä lisää seuraavassa postauksessa, tod näk!) - oli sitten jotain konkreettita näytettävääkin lekurille! Torstainahan tuohon kissan aiheuttamaan ruhjeeseen, eli pieneen haavaan, ei saanut edes koskea, eikä kyseiseen kylkeen eikä sen puolen etujalkaan; vinkuminen ja ulina vaan kävi, tärinällä höystettynä, mutta perjantaina sai lääkäri kuulemma ihan rauhassa tutkia, eikä ollut enää mitenkään kosketusarka. Joskus mä ihan oikeasti mietin, että varmaan pitäisi viedä toi koira johonkin teatterikouluun, olisi melkoisen pätevä, kun tragediat ja draamat on aina just niitä, kaikin mahdollisin tehostein. Rympylä oli istunut odotushuoneessa sylissä, koska ne muut koirat olisivat muutoin voineet vaikka syyyyyödä sen, hui, ja lekurissakin pöytä oli ollut sen verran jännä, että iskän syliinhän sitä piti yrittää... Muutoin oli mennyt kertoman mukaan ihan hyvin, ei mittään ihmeitä! Helpotus on suunnaton, vaikka toki nyt takaraivossa luonnollisesti pyörii ajatus kilpirauhasarvojen tarkastuksesta, ihan vaan varmuuden vuoksi - että saas nähdä. Anyway, tällaista tänään :)

 Rymyn ja iskän kotimatkalla otettu "selfie" ("I'm so hot and cool" :D)

tiistai 22. huhtikuuta 2014

eristetty aitavahti

Huomentapäivää! Tai iltaa - riippuen ihan siitä koska kukakin tämän postauksen päättää lukea. No anyway. 


Itse istuskelin juuri aamukahvilla Rympylän kanssa pihalla, harrastettiin tietenkin naapureiden ynnä muiden ihmisten stalkkausta... se on Rymyn lempipuuhaa, tietenkin.

Heti kättelyssä voisin kertoa, että nyt parina päivänä aamuheräämiset ja vinkumiset ovat olleet ihan minimaalista luokkaa: olen ruokkinut Rymyn vasta lähempänä kymmentä illalla, joskin silti poitsu herättää ekan kerran seiskan aikaan vinkumalla. Olen avannut takaoven, tyyliin, ulos saat mennä, mutta ihan turha kuvitella, että safkaa saisit! Eihän se ulos yleensä mene, katselee vaan mua ihmeissään, joten siinä vaiheessa meikäläinen (tai isäntä) suuntaa takaisin sänkyyn ja Rympylä jää hämmästelemään asiaa: Siis mitä? Eikö täällä aamupalatarjoilu tapahdukaan enää heti kun teikäläisistä jompikumpi saa persiinsä ylös?!

Tajusin nimittäin erään asian. Mähän pyrin siihen, etten palkkaa Rymyn vinkumista - ainoa asia, jonka vinkumalla saa nykyään periksi, on oven avaus, eikä sitäkään enää, jos on juuri tullut sisään. Ollaan kuitenkin H:n kanssa huomaamattamme toimineet aamuisin aina saman kaavan mukaan: Rymy on ruokittu seiskan ja ysin välillä, aina oikeastaan heti kun sängystä on jompikumpi noussut. Niin kauan kuin on vinkunut, ei olla oltu moksiskaan, mutta kun vinkuminen on hetkeksi loppunut niin kas vain, toinen meistä pomppaa ylös ja ruoka on ilmestynyt kuppiin. Ja yleensä juurikin siinä seiskan jälkeen... Iltaisin Rymy on aina aloittanut ruuan vinkumisen kuuden jälkeen ja vinkuu helposti sen kaksikin tuntia putkeen joten heti kun vinkuminen on hetkeksi lakannut, olen tietenkin rynnännyt otuksen ruokkimaan.

No, nyt loppui! Iltaruokaa ei pojalle tipu ennen ysiä, mieluiten vasta lähempänä kymmentä, vaikka kuinka vinkuisi, eikä aamulla tarjoilu vastaavasti pelaa ennen ysiä, ellen itse ole menossa aamuvuoroon. Ja silloinkin voisin yrittää muistaa ruokkia Rymyn vasta lenkin jälkeen, kun tulee tottumuksesta usein ruokittua ennen. Eli koiraa ei enää ruokita ensimmäisenä, jospa se toisi asiaan kaivatun muutoksen.

Toiseksi, mitä enemmän ollaan tässä iltaisin lenkkeilty Elsan ja emäntänsä kera, sitä enemmän havahdun huomaamaan miten tärkeitä koirakaverit Rymylle ovat. Siis, kyllähän mä sen tiedän, en mä sitä tarkoita. Mutta välillä koen suuria omantunnontuskia, kun kuvittelen, etten tee siltikään tarpeeksi vaikka yritän ja yritän - koira ei silti vaan väsy koskaan toivotulla tavalla. No, nyt olen taas tajunnut sen, ettei vika oikeastaan ole minussa. Tai on: mä en ole koira. Vaikka mä kuinka lenkkeilisin ja juoksuttaisin ja aktivoisin, mä en yksinkertaisesti pysty tarjoamaan sitä, mitä toinen koira antaa. 

Joten nyt, tälleen keväällä, on taas hyvä aika aktivoitua mitä koirakavereihin tulee. Parin ihmisen kanssa piti treffata jo talvella, mutta tuo kylmyys... ei ihan hirveästi houkuttanut ja toisaalta, sehän se vasta huono syy onkin! Argh! Eli nyt täytyy taas kysellä noilta koirallisilta ihmisiltä ja sopia lenkkitreffejä ja leikkitreffejä. Ei muuta ku tuumasta toimeen ja kas, torstaina onkin alustavasti yhdet treffit jo sovittuina, jos vaan ei työkuviot muutu! Peukku pystyssä, että onnistuu tällä kertaa - näitä treffejä kun ehdittiin talvella jo monesti suunnitella!

Toki olen paljon edelleen pohtinut Rympälle kaveria, mutta olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että niin kauan kuin H matkaa viikottain Kuopion ja kodin välillä, meille ei toista koiraa tule; mä en tällä hetkellä ole henkisesti valmis siihen urakkaan, en yksin.

Ja sitten! Aitahaukkuminenkin ollaan saatu vähenemään hyvin pienellä ja yksinkertaisella asialla: eristettiin sivupiha, kas näin --


Rymy ei pääse enää sivupihalle ellemme erikseen sinne päästä, mikä tarkoittaa sitä, että lyötiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: koira ei näe esim. Jennyä ihan yhtä helposti ja jos vaikka saataisiin tohon Rympylän ralliradalle nurmikko kasvamaan, on meinaan aikamoista mutavelliä tuo herran juoksureitti... pari kertaa on koira juossut melkein aitaa päin lelun kanssa, kun ei olekaan muistanut muutosta, mut aika nopeasti on hahmottanut jutun juonen. Toki pihalla haukutaan edelleen välillä, mutta ne sellaiset pitkät ulvonnat ja nopeatempoiset räkyttämiset ovat nyt ainakin hetkeksi jääneet joten tästä on hyvä jatkaa harjoittelua!

Mainitsin edellisessä postauksessa, että Rymy lähtee H:n kanssa lääkäriin perjantaina... nyt alan tietenkin taas epäilemään koko juttua, mutta päätin, että sinnehän menevät, jos ei muutoin niin ihan meikäläisen mielenrauhan vuoksi. Tietyssä valossa Rymyn toinen silmä nimittäin näyttää paljon sakeammalta kuin toinen. Sisällä sitä ei huomaa, ja muutenkin Rymyn silmät ovat sen väriset, että pupilli on aika hankala erottaa, mutta eräänkin kerran lenkillä ihanassa kevätvalossa, huomasin taas, että toisen silmän pupilli näkyi hyvin, toisen ei ollenkaan. Kääntyilin ja vääntyilin ja vaihdoin koiraa puolelta toiselle, mutta koko ajan se oli se sama silmä, jonka pupillia en erottanut ollenkaan. Voihan se olla, että olen ihan vainoharhainen... nyt kun olen yrittänyt sitä silmää tiirailla, niin tuntuu, ettei se näytä mitenkään erilaiseta ja kuvittelin koko asian, mutta - olen ennenkin, jo siis ihan Rymyn pentuaikoina kiinnittänyt samaan asiaan huomiota ja samaten Serpan emäntä kerran kysyi, olenko huomannut toisen silmän sameutta. Joten oli se mielikuvitusta tai ei, Rympylä lähtee lekuriin perjantaina silmätarkistukseen!

Kyllä noi otuksen silmät ainakin eilen pelittivät loistavasti, kun Rympylä bongaili ja jahtasi ja haukkui kolmea oravaa, jotka kipittivät meidän puussa ja linjoja pitkin. Saattoi mua ja H:ta vähän huvittaa...


Nyt myö ruvetaan valmistautumaan lenkille, siihuu!

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

♡ elsa the ranskis ♡

Moiks! Ollaan eletty melko tylsää ja tavallista arkea, ei oikein mitään uutta ja ihmeellistä kerrottavaa noin niinkus koirarintamalta (paitsi että Rymy on ens pe lähdössä lekuriin H:n kanssa, kun tuo sen toinen silmä on selkeästi sampeampi kuin toinen ja mielenrauhani vuoksi haluan sen tarkistuttaa), mutta nyt meiän oli ihan pakko tulla päivittämään ja esittelemään Rymyn uusi ystävä; ranskanbulldoggi, joka tottelee nimeä ELSA (jos tottelee :D). Mä olen siis niin myyty - tää neiti on vaan niin käsittämättömän luottavainen, reipas ja simppeli yksilö. On ollut tosi jännä nähdä, miten erilaisia persoonia koirat ihan oikeasti ovat... meillä kun ei ole ollut hoidossa kuin Sera, joka on tähän viilipyttyyn verrattuna kuin joku dynamiittipakkaus (ja sanon tämän siis kaikella rakkaudella )


Ollaan lenkkeilty lähiaikoina aika paljon Elsan ja emäntänsä kera, mutta tänään kävi sitten niin, että Elsa tuli meille päiväksi leikimään Rymyn kanssa! Sain kuulla tänään aamulla todella surullisia uutisia ja kaipasin muuta ajateltavaa, ja koska Rymy on ottanut tavaksi herättää meidät taas joka aamu viiden-kuuden aikaan, vaikka kuinka oltaisiin lenkkeilty ja menty ja tehty, joten tuumasin, että ehkäpä koirakaverin kanssa telmiminen päivän verran takaisi meille edes tunnin pidemmät unet aamulla - huomenna se sitten selviää, nih. Pyysin siis Elsaa "lainaan" ja sattui tosiaan niin hyvin, että onnistui heti tänään. H lähti Viherille pääsiäisenviettoon pariksi tunniksi, jonne minunkin oli alunperin tarkoitus mennä, mutta koska olen koko aamun purskahdellut vähän väliä itkuun, ajateltiin, ettei mun ehkä ole hyvä mennä sinne lasten keskelle itkuisena; jostain syystä olen sen tyyppinen ihminen, että jos jotain pahaa on sattunut ja joku kysyy miten menee, tai miten voit, tai muutenkin tulee lähelle, se itku vaan tulee.

Neiti ei oikein ollut moksiskaan, kun emäntänsä lähti pienen visiitin jälkeen. Hetken katseli ovella, jaa, sinne sen män. Tairan lähtee takapihalle leikkimään! Ja takapihallahan vierähti heti melkein tunti, kun naapurin Jenny-pentu tuli aidan taakse tekemään tuttavuutta ja pistettiin muutenkin leikkien. Leikkien jälkeen otettiin tietenkin päikkärit, meidän perhe vierassängyssä ja Elsa mukavasti omalla pedillään lattialla jalkopäässä. Ensin meinasi hieman kierrellä paikkoja ja läähätellä, mutta kyllä se uni tuli aika nopsaan - ainakin kuorsauksesta päätellen! Päikkäreiden jälkeen ei neiti olekaan onneksi läähätellyt enää yhtään ja muutenkin selkeästi rennompi meno :) Vaikka onhan se toki niinhän, että taitaa tuo ranskis hieman helpommin pihalla riehuttuaan alkaa läähättelemään, kuin mitä whippet...

Välillä Elsa ja Rymy tosiaankin intaantuvat leikkimään, rähinä ja ärinä vaan käy kun molemmat syöksyvät toisiaan päin ja pitkin pihaa, haha, mutta muutoin istuskelevat rauhassa pihalla ja chillailevat. Tai no, tällä hetkellä Rymy vetää päikkäreitä omassa pedissään ja Elsa istuu avonaisen oven luona ja tutkailee takapihan menoja ja meininkejä...

Kämäisillä kännykuvilla taas mennään, mutta ehkä näistä jotain selvää saa...hyvin tulevat kaverukset jo juttuun, vaikka ekoilla treffeillä Elsa ei oikein tiennyt mitä olisi tuosta meidän haukkuvasta, ärjyvästä, vinkuvasta, ja muutenkin vähän hassusta otuksesta mieltä!


Parasta tässä on ehkä se, että meillä on vielä koko ilta aikaa, koska Elsa ei näillä näkymin ole lähdössä vielä muutamaan tuntiin kotiin. Ei ole parempaa lohdutusta tässä maailmassa kuin kaksi karvaista kaverusta yhdessä, ei todellakaan. Ja hei, ps, ranskiksen pusut ovat muuten ihan PIKKASEN märempiä kuin whippetin, hih ♡

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

1-5

[1] Pahoittelut. Ollaan nähtävästi taas kerran jätetty Rympylän kanssa blogin päivittäminen unholaan. Se on tietenkin Rymyn syy, koska se ei ikinä jaksa näpyttää, ja mun mielestä on epistä jos mä joudun aina tekemään sen, joten.

[2] En tiedä muistatteko, kun vanhassa blogissa kerran sain kommenttia, jossa kysyttiin meidän lenkkeilystä - tai siis lähinnä, että saako Rymy ikinä "olla vinttikoira" ja/tai juosta vapaana. Otin sen kommentin jotenkin tosi henkilökohtaisesti jo silloin, ja varmaan omista epävarmuuksistani huolimatta, se aina välillä palaa mieleen. Ei, edelleenkään ei olla vieheen perässä käyty, vaikka tahtoisin, mutta toivonmukaan joskus päästään. Ja kyllä, kun H aloitti opiston Kuopiossa, meidän lenkkeilyrutiinit muuttui ihan täysin ja hetken aikaa lenkkeiltiin todella vähän Rymyn kanssa, koska mua jotenkin pelotti - en tiedä mikä lamaantuminen iski, kaikki ohitukset ja vapaana pitäminen tuntui jotenkin todella hankalalta, enkä osannut luottaa Rymyyn ollenkaan, tai itseeni. Pientä epävarmuutta ilmestyi jo muuton jälkeen, kun se metsä ei ollutkaan enää siinä takapihan rajalla. Toki lenkkeiltiin myös vapaana H:n lähdön jälkeen, mutta jotenkin tosi nihkeästi. Nyt olen yrittänyt muuttaa omaa asennettani ja tässä muutaman kuukauden sisään ollaankin otettu vahinkoa takaisin ja pyritty siihen, että Rymy saisi taas mennä mahdollisimman paljon vapaana. Useimmiten nykyään suuntaan pururadalle, vaikka siellä muita ihmisiä ja koiria joskus tuleekin vastaan, tekee hyvää nuo harjoitukset meille molemmille... Kerran mentiin sinne ex-urheilukentälle purtsin vieressä niin, että siellä toisessa päässä olikin joku koiriensa kanssa, mutta niin vaan Rymy käskystä tuli luokseni, kun heti bongauksen jälkeen käskytin. Jokainen pieni "voitto" tuo sitä itsevarmuutta lisää, ja varsinkin sitä luottamusta. Tässä muutama lenkkikuva tuolta meidän (minun) suosikkireitiltäni. Rymy innostuu silloin tällöin tuolla sprinttailemaan varsinkin jos vähän innostaa, mutta jopa kaverin kanssa se lähinnä tutkailee maailmaa ja syö kaiken mitä löytää... mietin tuossa Jymyn ja Tigin kyläilyn aikana, ettei Rymy ja Coco ikinä oikeastaan vapaina ollessaan innostuneet juoksentelemaan yhdessä samaan tapaan kuin Jymy ja Tigi yhdessä menevät, vaikka toki ne joskus yhdessä leikkivätkin - yleensä molemmat keskittyivät aina juuri nimenomaan siihen tutkailuun. Ei Rymy varmaan itsekään tiedä olevansa vinttari O.o


[3] Ollaan saatu Rymyn kanssa uusia ystäviä - Rymy ranskanbulldoggin ja minä omistajansa. Oon tosi iloinen meidän molempien puolesta, uudet koiratuttavuudet tekee Rympälle tosi hyvää, varsinkin nyt kun Serpan emäntä on pitkiä pätkiä uusissa töissään, joten ei olla nähty Seraa kovin paljoa lähiaikoina. Tänään tosin tuli viestiä, että saako koiran hakea lenkille ja sen jälkeen soitettiin, että "jos mä vien Rymyn mukanani, kun sillä on leikit kesken Serpan kanssa". Tottahan minä annoin luvan, ja jotenkin tuo puhelu huvittaa mua vieläkin; ihan kuin oltaisiin lapsista puhuttu, hih. Ja siellä se koira vieläkin on, en oikein tiedä mitä tällä omalla ajalla taas tekisin, öö. Uuden ystäväni myötä ollaan muuten päästy jatkamaan raakaruokintaa, jes! Tai no, ehkä mun pitäisi puhua ihan vaan luonnollisesta ruokinnasta, kun ei tähän raakaruokinnan periaatteet oikein päde - Rymyhän saa edelleenkin maistella vähän kaikkea, koiralle annetaan jämät ja/tai vanhemmat safkat, mutta nyt ollaan siis saatu onneksi pakastimeen pieni satsi raakaa safkaa, kiitos ystäväni <3

[4] Mä en tälleen kevätallergioiden aikaan voi nukkua Rymyn kanssa vierashuoneessa, joten ollaan palattu siihen vanhaan rytmiin ja rutiiniin, eli Rymy herättää mut aina kello viiden ja seiskan välillä, riippuen vähän. Jos kello soi jo viiden jälkeen, Rymy herättää varppina sitä ennen. Mä en ymmärrä mikä tutka tuolla koiralla on, kun tuntuu aina tietävän milloin mun kello soi, ja tosiaan vähintään 30 minuuttia sitä ennen pitää ekan kerran herättää. Kun nukuttiin vierashuoneessa, tätä ongelmaahan ei ollut, eli joku huomiojuttu tää nyt vissiin on, kuten on kai aina ollutkin. Aaaaargh. Oon yrittänyt nyt ruokkia iltaisin myöhempään ja myöhempään, jos se auttaisi, mutta ei - ei tunnu vaikuttavan. Eli kai se on vaan lisättävä iltaliikuntaa, mikä ei sinänsä itseä hirveästi huvittaisi, ainakaan niinä iltoina kun pääsen vasta ysin jälkeen kotiin, varsinkaan jos seuraavana aamuna pitää herätä jo kuuden jälkeen lenkille O.o ... Mutta tää on tätä, en mä oikeasti valita! Oma oli valintani :)

[5] Kyllä. Mä tiedän, että muidenkin ihmisten koirat joutuvat viettämään pitkiä aikoja yksin - eikä meidän koira nyt varsinaisesti edes joudu viettämään kovin pitkiä aikoja, kun teen edelleen osa-aikaista, mutta mä poden silti ihan hirveitä omantunnontuskia joka kerta, kun Rymy jää yksin. Se on turhauttavaa. Tiedän, että Rymy pärjää, ja nykyäänhän poitsu enimmäkseen näyttäisi nukkuvan yksinään, eli ei ole minkäänlaista eroahdistusta yms havaittavissa. Mun työpäivät ovat onneksi tällä hetkellä keskimäärin 6-7h + puol tuntia matkoihin (kävelen töihin n. 15 minuutissa, siis) ja muutenkin todella vaihtelevat, joskushan saatan olla ihan vaan muutaman tunnin töissä. Esimerkkinä kerrottakoon, että viime viikolla olin muistaakseni neljänä päivänä töissä ja sitä edellisenä kolmena, joista yhtenä päivänä H oli kotona. Tällä viikolla neljänä päivänä, joista yhtenä taas H kotona, eli paljoa Rymy ei joudu yksin olemaan jos verrataan moneen muuhun koiraan, mutta silti. Ei sitä noin vaan sanota omalle päälle, että lopeta se lässyttäminen... Me nimenomaan luvattiin Rympän kasvattajalle, että ekat pari vuotta pystytään minimoimaan yksinolot, kuten tehtiinkin, ja että sen jälkeen alettaisiin miettiä kaveria Rymylle - ja ollaan sitä tosiaan mietitty aika paljonkin, vaikka mihinkään tulokseen ei olla vielä ihan päästykään. Joten mielestäni ollaan lupauksemme pidetty niin hyvin kuin ollaan pystytty, muttamutta. Voi kunpa keksisin itselleni sellasen duunin, että sais Rympylä kulkea mukana, ois pikkasen ihanteellista.

--- Sellasta kuuluu siis meille, huhheijaa. Enää 9 kuukautta ja saadaan H takaisin kotiin... tai no, itse asiassa me saadaan se vähäksi aikaa kotiin jo tuossa toukokuun lopussa, ONNEKSI, mutta joulukuussa H:n pitäisi valmistua pelastajaksi. Saas nähdä millaista meidän arki sitten tulee olemaan, hmm.