terv, rymy

Moi. 

Toi edellinen romaani, eiku siis blogipostaus, sai mut vähän mietiskelemään, et ei tota mammaa voi nähtävästi yksinään päästää tätä mun supercoolia blogia päivittämään, ku ei sitä siirappia kehtaa iso mies ees sit lukee, et jos mä nyt tänään hoitasin tän homman niin ei tarttis sit tosiaan häpee jälkikäteen. Juups.

 Täs on se Seran siskolikka, Myyti. On elokuun puolväli tai silleen, ja me haistellaan jotain meiän pihalla.

 

 Tässä mul oli tosi ikävä mammaa koko päivän ja sit mä tuumasin sohvalla päikkäreitä ottaessani, et kyl mä tartteen pehmosemman alustan.

 Sera oli meillä hoidossa ja sekin sanoi, et kyl sun mamma on kätevä tyyny! Mä olin silleen niinku et joo, niinpä.

 Enimmäkseen musta oli ihan kivaa, ku se Sera oli meillä, mut sit välillä mä mietin et voisin mä ehkä kuitenki googlaa ton trivagon ja ettiä sille hotellin sieltä Yorkista. Niinku varsinki sillo ku se söi mun luut. Ja siis sehän niinku söi ne melkein kaikki.

 Sillon ku se ei jyrsiny niitä tai murissu autoille tai istunu pihalla bongaamassa, se oli usein näin.

 Tai siis me oltiin näin, tarkotan. Tai sitten----

 näin.

 Tälleenki oli ihan siis jees, vaiks mamman sylissä vähän ahdasta olikin ajoittain, mut oli ihan kivaa silti. Välillä Serppa sit vähän pussaili mua, mut ei mua haitannu hirveesti. Tai siis ollenkaan.

 Tälleen me nukuttiin yöt. Paitsi et joskus mä nukuin olkkarissa, ja Sera kanssa, ja joskus se nukkui mun pedissä ja mä sen ja joskus me nukuttiin yhdessä jommassa kummassa. Mut tälleen me aina mentiin nukkumaan, ku jostain syystä mamma niin vaati.

 Sit ku Sera oli jo lähteny kotiin, niin yks päivä me lenkkeiltiin. Tai aika monenaki päivänä ollaan lenkkeilty, mut kuulemma meistä on ihan piip vaikee saada kuvia. Kerran mä muuten menin sienimettään Serpulan ja Myytin porukoiden kera, en ottanu mammaa mukaan, ku se ois vaan vinkunu ja kirkunu ja pelänny ötököitä. Mut siitä reissusta mulla ei just nyt oo kuvaa, facesta löytyy.

 Tässäki me lenkkeillään. Mä oon ettimässä ruokaa, Sera metsästää ja Myyti vaan pönöttää. En mä oikeen aina tajuu sitä, mut ku se on vielä niin pentuki.

 Kerran me odotettiin mamman ja mun beebeeäffien kanssa autossa ku Serpan emäntä oli kaupassa. Serppa oli silleen, ei hitsi te ootte noloja ku koko ajan täytyy tiirailla ikkunoista, en kestä, siis noloo.

Mut mä ja Myyti oltiin silleen, et no täytyy tiirailla, ku jos se tuo meille jotain hyvää ♡ ! Mut ei se sit tuonu. Ens kerralla tiirailen kovemmin, jos se sit vaiks tois. Ja sitä paitti, mustapas onki aina tosi noloo se ku Serpula murisee autoille ja kaikille mielikuvitusäänille joita se muka kuulee, mut sen mielestä se ei niiku oo yhtään noloo. Naiset, huoh.

Nii, että ei mulla muuta. Paitsi että jos on korvatulehdus, niin eiks sillon pitäs saada ruokaa vähintään viis kertaa päivässä? Mun mielestä joku vois kertoo mammalle, et pitää saada. Koska on kipee.

Moikka.

ihmisorjan höpinää tuutin täydeltä:

Noh niin, nyt on sitten sekin koettu, tai siis koetaan tällä hetkellä --- Rymy 3 wee kärsii nimittäin elämänsä ekasta korvatulehduksesta! 

Tälleen jälkikäteen mietittynä; Sera ja Myyti kävivät meillä eilen vierailulla ja parit epämääräiset vinkaisut Rymy päästi, mutta me kaikki luultiin, että Myytiskän pentuhampaat ne vaan osuivat korvaan tai jonnekin; Rymy kun osaa nuo dramatiikan alkeet aika täydellisesti - tänään sitten aamulla H:n tehdessä lähtöä siinä viiden jälkeen, tajusin, että ehkäpä syy olikin muualla. Rymy makoili pedissään ja vingahteli jotenkin todella hassusti, pää pedin reunaa vasten. En osaa sitä edes kuvailla, jotenkin vain käyttäytyi hyvin erilailla kuin yleensä ja koko koira oli muutenkin paljon flegmaattisempi kuin normaalisti. Kun se vihdoin nousi ylös sängystä ja ravisteli kovasti kallellaan olevaa päätään, korvasta lenteli nestettä pitkin ja poikin, ja se oli todella kosketusherkkä. No tottahan toki tämä tapahtuu juuri nyt, kun H on lähdössä ajelemaan Kuopioon viikoksi, mietin. Eihän se nyt tietenkään voinut tapahtua tyyliin eilen, kun oltaisiin oltu molemmat kotona, ei. Oli liian hyvä viikonloppu, nyt siitä onnellisuudesta saa sitten maksaa. Mun piti mennä töihin kahdeksaan, kaikki lekurit soittoaikoineen aukeavat vasta kahdeksalta, ja mä en mielelläni vie tämän kyläpahasen eläinlääkäriin. Rokotuskin vaati kolme ihmistä, että saatiin hurtta pysymään paikoillaan.

Minä, ikuinen pessimisti ja panikoija, enhän mä olisi tätä yksinäni saanut hoidettua. Animagi Jyväskylään H sai ajomatkallaan ajan, mutta vasta keskiviikolle. Mulla meinasi hajota pää ihan täysin, ehkä koska Rymyä ei ole koskaan tarvinnut viedä lääkäriin minkään tällaisen täysin yllättävän takia, ollaan käyty rokotuksissa, hampaita puhdistamassa, leikkauksessa - nämä kaikki ovat olleet jotenkuten ennalta suunniteltuja. Hugon kanssa sen melkein neljän vuoden aikana niitä yllärikäyntejä tuli vähän enemmänkin, mutta ei koskaan Rymyn - tähän asti. Kuten tuo yllä oleva kuva kertoo; onneksi mä taas kerran huomasin miten ihania ihmisiä mulla ja Rymyllä on ympärillämme. Aina välillä sen vaan yksinkertaisesti unohtaa kaiken harmaan keskellä, vaikka ei sais. 

H:n isukki olisi vienyt meidät illasta jos oltaisiin aika tälle päivälle saatu, kaveri olisi ehkä saanut porukoiltaan auton lainaan jne. Aikamme sumplittuamme Elsan emäntä se sitten hoiti homman kotiin: tarjoutui, ja soitti lekuriajan paikalliseen meikäläisen ollessa töissä, käytti koiran siellä, otti ykskaks yllättäen kotiinsa hetkeksi oleskelemaan ja palautti sitten vähän ennen ku meikäläinen pääsi töistä. Mun ei tarvinnut tehdä mitään, ei siis niinku yhtään mitään, ja koirakin oli kuulemma ollut tosi reipas. Ihan käsittämätöntä. Olen vaan enemmän ja enemmän sitä mieltä, että kylläpähän se on niin, että mä lekurissa panikoin tietämättäni todella paljon vahvemmin kuin mitä itsekään ymmärrän - Rympylä aistii sen ja hermostuu ja siitähän se soppa sitten syntyy. Ja toisaalta, vaikuttaa asiaan varmasti sekin, että sekä Elsan että Seran emännillä on molemmilla ollut koiria vuosia. Löytyyrutkasti enemmän kokemusta niin erilaisista koirista, roduista kuin sairauksistakin ja se kaikki varmasti näkyy ja tuntuu heidän otteissaan ja asenteissaan sellaisena varmuutena, mihin mä en yllä vielä vuosiin.

Tiedän senkin, että Serpulan emäntä olisi myös IHAN satavarmasti auttanut meitä. Meidän "jaetun yhteishuoltajuuden" takia olisinkin tod näk soittanut hänelle paniikkipuhelun heti ekana kellosta viis, mutta koska tiesin hänellä olevan omia asioita hoidettava tänään, ajattelin pyytää sieltä suunnasta apua vasta seuraavalle päivälle, jos niikseen olisi ollut. Se on muuten oikeasti jännä juttu, että mä nykyään koen Myytin ja, no, varsinkin Serpan olevan vähän niinku mun lapsipuoliani. Ne vaan kuuluuvat meidän laumaan, silleen osa-aikaisesti :D

Anyway. Silloin kun mulle iskee se pieni sekasortoinen paniikki, mä en vaan saa asioita hoitumaan, en jotenkin osaa ajatella asioita loogisesti, järjellä. Aamulla mun ensimmäinen ajatus oli, että kyllä H:n täytyy ajaa koulupäivän jälkeen takaisin tänne, että päästään illalla päivystykseen yhdessä, mutta onneksi mulla on ympärillä noita ihania ihmisiä, jotka osaavat takoa järkeä päähän - a) ei tilanne kuitenkin niin vakava ollut, vaikkei koirasta varmasti todellakaan tuntunut, tai tunnu edelleenkään, kovin hyvältä ja b) joskus on ihan hyvä hengittää hetki, luottaa ja antaa toisten auttaa.

Kelasin, todella siirappisesti, että ehkei tää ollutkaan maksu hyvästä viikonlopusta. Ehkä tää oli vaan jatkoa hyvälle viikonlopulle, jotain hyvää huonossa asiassa: mä jo lauantaina mietin Serpulan emännän kanssa iltaa istuessani, että mulla on vaan ihan parhaita ihmisiä ympärilläni, ja tänään se tunne vaan vahvistui. Nyt kun viettää viikot yksin, sitä joskus tuntee olevansa jotenkin tosi yksinäinen ja yksin, mut ehkä se on vaan enemmänkin sellainen päänsisäinen juttu. Ja siis, onkin. En mä sit loppupeleissä kovin yksin ole kuitenkaan ♥ 

Nii, että nyt sit putsaillaan korvaa CleanAuralilla kaks kertaa päivässä ja Canofite-tippoja lykätään perään. Äsken se tehtiin, toivottavasti jotain meni ja jäi korvaankin, ahem O.o

---

Asiasta kukkaruukkuun: huhhuh, tuntuu aika epätodelliselta, että ollaan jo syyskuussa. Tässä kuussa tuo parempi puoliskoni täyttää 25 wee ja muutaman kuukauden päästä meikäläisen ns. koiran yksinhuoltajuus päättyy, VIHDOINKIN. Aika menee ihan älyttömän nopeasti, vaikka toisaalta tuntuukin, että tätä "puolikasta" elämää on kestänyt jo ikuisuuden.

Seran hoitoviikko oli ja meni sekin nopeasti; mä olisin mielelläni pitänyt neidin vielä parisen viikkoa pidempään, meidän yhteiselo oli jotenkin niin sujuvaa, vaikka kipeän ja nirson koiran kanssa sai mm. ruokinnan kanssa ollakin vähän kekseliäs. Mutta ei, en kokenut sitäkään ongelmana. Ainoastaan viikon viimeisenä päivänä oli jompi kumpi käynyt lirauttamassa lattialle pissat... kaikkina muina päivinähän laitoin heti valot nähdäkseni onko mitään tapahtunut, mutta sen kerran kun en laittanut, kävelin suoraan lammikkoon. Tottakai. Kämäsiä kännykkäkuviakin olisi tarjolla, jos ne vaan jossain vaiheessa suvaitsevat ilmestyä mun sähköpostiini - niitä odotellessa... Itsehän tulin tuon hoitoviikon aikana kipeäksi ja sitä tautia on nyt kestänyt siitä asti, joten sen takia ei sitten tullut päiviteltyä sen paremmin hoitokuulumisia, vaikka vähän niin suunnittelin. 

Kyllä se toisen koiran hankinta taas muistui mieleeni, kun näki miten toinen iloitsi seurasta. Itseäni on jostain kumman syystä alkanut kiinnostaa italianvinttis, mutta H tuntuu olevan vähän sitä mieltä, että sellainen ruipelo jää vaan jalkoihin... mutta ai hellanlettas kun Myyti saapuu meille kylään; kyllä sitä pientä hellitään ja pusitaan ja halitaan ja kannetaan, eikä pienikokoisuus yhtään näytä haittaavan, ahem. Sitä paitsi! Rymy on yllättänyt meidät kaikki ja todistanut osaavansa käyttäytyä tosi nätisti lenkeillä Myytin kanssa. Toki, voihan joskus tulevaisuudessa jotain sattua, mutta kun ei noita karvasia - eikä karvattomia - otuksia oikein voi muovikuplan sisäänkään laittaa. Pointti oli kuitenkin siis se, että vaikka mua vähän hirvitti miten Rymy osaa "hulluna sprinttarina" ottaa pienemmän koiran huomioon, tosi hyvin on mennyt. Kyllähän siinä itse saa olla tarkkana ja välillä stopata ne mielettömät spurtit, kun Rymyllä on varsin typerä tapa juosta suoraan kohti, mutta en näe sitä vaikeana asiana. Ja koska Rymyllä ei ihan yhtä vahvana tuota metsästysvaistoa ole kuin mitä esim Seralla, tai ihan omalla veljellään, niin Myyti on saanut mennä vipeltää suhteellisen rauhassa. Kyllä toki Rymy välillä yrittää leikittää vähän liian rajusti, mutta siinähän oppii, kun opetetaan :)

Ei hemskuukkeli, kuvat pistän seuraavaan postaukseen ku ei niitä näy eikä kuulu, mur.